Unkarista, unkarilaisista ja unkarin kielestä

Viiden päivän perusteella en lähde perusteellista analyysia tekemään, kaikki tässä esitetyt väitteet ovat siis vain maallikon mielipiteitä.

Ulkonäöltään unkarilaiset eivät paljon suomalaisista eroa. Vaaleita on melkein yhtä paljon kuin meissäkin, ehkä vähän vähemmän. Myös rungoltaan kansassa on yhtä paljon persjalkaisia kuin suomalaisissakin. Silmälaseja on päissä vähemmän. Maatuskoja tai ylväsryhtisiä korkokenkänaisia ei näe niin kuin Venäjällä. Haalaripukuiset miehet ovat yleensä vankkaa tekoa, valkokauluspaitaiset laihempia.

Kansanluonteesta en osaa paljon sanoa. Mitenkään erityisen impulsiivisia unkarilaiset eivät ole, eivät kyllä sulkeutuneitakaan. Jos turisti jotakin kysyy, yleensä autetaan auliisti. Tosin suurkaupungissa ja maaseudulla on varmaan eroja siinä missä muuallakin.

Ulkonäon ohella kielestä unkarilaiset tunnistaa sukulaiskansaksi. Puheen painotus on melkein samanlaista kuin suomessakin, paino siis yleensä ensimmäisellä tavulla. Joitakin pehmeämpiä äänteitä on, jotka suomesta puuttuvat. Ja yytä ja öötä on ylenpalttisesti. Monta sanaa en lähtiessä ehtinyt opetella, mutta seuraavilla pärjäsin:

hyvää huomenta = jo reggelt
hyvää päivää = jo napot
hyvää iltaa = jo estet
kiitos = köszönöm (kiitti = köszi, kiitoksia = köszönjük)
yksi = egy
juna = vonat (äännetään vunat)

Sanat ovat hyvin omaperäisiä kuten suomessakin. Ja yleensä puheesta ei saa paljon tolkkua, vaikka kuinka yrittää kuunnella. Esim. metron kuulutuksista ei tahtonut saada millään selväksi edes aseman nimeä, vaikka se oli seinän karttaan selvästi merkitty. Nuori väki osaa yleensä jonkin verran englantia, mutta vanhemmille kannattaa tarjota saksaa.

Rahaa tahtoo kertyä taskuihin harmittavan paljon. Jo 200 forinttia (n. 70 senttiä) on Unkarissa setelinä, yli 5000 forintin rahoja ei kioskeihin kannata ehkä tarjota. Matkustus maassa on halpaa, samoin ulkona syöminen tai kahvittelu. Ruokakauppojen hinnat ovat ehkä hieman suomalaisia alemmat, mutta ei paljon.

Jos liikkuu omin neuvoin, kannattaa ostaa Budapest-passi tai vaikka viikon matkalippu julkisiin kulkuneuvoihin. Se maksaa 4400 forinttia eli vajaat 15 euroa. Busseissa, ratikoissa ja johdinautoissa voi huoletta matkustaa pummillakin, mutta metrossa se ei onnistu. Tarkastajat ovat melkein joka kerta jollain portilla vastassa, lipun voi joutua näyttämään myös matkan jo tehtyään. Lentokentältä keskustaan pääsee kätevästi bussilla ja metrolla.

Liikenne ei ole mitenkään kaoottista. Suojateitä ja liikennevaloja on paljon ja niitä noudatetaan. Eniten sai pelätä hurjapäisiä pyöräilijöitä kuten Suomessakin.

Kahviksi kannattaa aina pyytää "large cup". Silloin saa suomalaisen pienen kupin verran juotavaa. Jos tilaa pelkän kahvin eli kaven, sitä saa lääkemitallisen verran. Paahto on tummempaa kuin Suomessa, melkein espressoa. Oluesta ja viinistä en osaa sanoa mitään, kun en niitä maistellut. Kraanavesi on juotavaa.

Tähän loppuun laitan vielä muutamia kuvia jotka oli jääneet kameran omaan muistiin, kun se muistikortti unohtui kämpille. Perjantaina 18.4. lennän Frankfurtin kautta Roomaan. Blogi ilmestynee osoitteessa http://lieksalainenroomassa.blogspot.com . Vielä siellä ei siis ole mitään.

Klikkaa kuvia, niin näet ne suurempina:

Maatalousmuseo Kaupunginpuistossa.

Széchenyin kylpylä Kaupunginpuistossa.

Juna Gödöllöön.

Ehkä esikoululuokka tuli Gödöllöön myös.

Habsburgien kesäpalatsi.

Täällä siis kuvattiin "Sissi" niminen elokuva.

Esztergomin juna.

Esztergomin keskustaa, taustalla linnavuori.

Esztergomin katuja vastavaloon.

Esztergomin tuhatvuotismuistomerkki.

Budan metsissä ja Pestin kaduilla

Viimeinen aamu Budapestissa. Suihkuun, kamat kassiin ja kaupungille. Kassi sai onneksi jäädä hostellin respaan päiväksi, huoneen luovutushan oli klo 10 mennessä. No seitsemältä jo lähdin aamukahville Kálvin terin metroasemalle. Batthanyi terillä kyselin busseja Budan vuorille, mutta kukaan ei osannut auttaa. Ne ei ilmeisesti ymmärtäneet, mitä kukkuloita tarkoitin, vaan yrittivät opastaa sinne Géllert-vuorelle, jossa jo kävin. Lopulta hyppäsin bussiin 22 ja pian se alkoikin kiivetä ylöspäin, suunta oli siis oikea. Bussi vei Budakeresz nimiseen kaupunginosaan, josta löysin Vadaszpark nimisen alueen. Se ei ollutkaan vesipuisto kuten nimestä päättelin, vaan tosi iso metsäalue polkuineen. Ennen sitä oli jokin Sanatorium, luulin sitä kylpyläksi, mutta saattoi se olla jokin muukin, kun ambulanssi ajoi pihaan. Keuhkotautisairaalaa rakennus muistutti.

Budan metsiin siis samoilin ja kukkia katselin. Kärpäset ja kimalaiset jo pörräsi eikä tungosta poluilla ollut. Ehkä koko tunnin retkellä tuli vastaan vain yksi lenkkeilijä ja yksi koiran ulkoiluttaja. Liikenteen melukin oli jäänyt taakse. Tuolla metsäpolulla opin muuten uuden tavan: Unkarissa täysin vieraatkin tervehtivät toisiaan kun sattuvat polulla vastakkain. Kaupungissa se ei sentään ole tapana.

Seuraavaksi kävelin rinnettä vähän alaspäin ja löysin toisen alueen, jota portilla luulin joksikin virkistäytymispaikaksi. Mutta vähän ajan päästä tuli eteen kylttejä: kardiologia, radiologia ja mitä lie logioita ollutkaan. Sairaalahan se oli. Takaisin metsäpoluille siis. Tien varresta napsin vielä yhden kuvan ristiinnaulitun puupatsaasta, olihan pitkäperjantai. Näitä patsaita oli teiden varsilla ihmeen vähän.

Kun laskeuduin kukkulalta, tuli vastaan paikallinen koija, kuten näitä asumuksia Helsingissä kutsutaan. Eli asunnottoman rakennelma ja nyssäkät metsän laidassa. Ja niitä vartioimassa oli iso koira! Tuo koira on muutenkin aika yleinen asunnottomien keskuudessa. Kerran illalla näin yhden miehen nyssäköineen ja koirineen viltin päällä ihan Budan keskustassa, kadun laidassa. Se edellinen kuvaamani nukkuja oli eri tapaus. Aamuisin nämä asunnottomat koisaavat kaikessa rauhassa puistojen penkeillä, patsaiden juurilla ja metroasemien kupeilla. Eivät he ketään häiritse eikä kukaan heitä.

Sitten kuulinkin junan lähtökuulutuksen. Luulin että ollaan Budakereszin asemalla ja panin juoksuksi, että ehdin junaan. Kun pääsin laiturille, meinasi jäädä suu auki. Katsoin aluksi että miten tästä vaunusta on rikottu kaikki ikkunat ja ihmiset on silti sisällä. Ja konduktöörinä oli keskenkasvuinen poika! Kun nousin junaan, tajusin että se oli kapearaiteinen rautatie, jossa oli siis ikkunattomat vaunut. Asemapäällikkönä ja junanlähettäjänäkin oli pikkupojat. Matkaoppaan mukaan tämä on lasten rautatie, jota siis koululaiset hoitavat. Ja kyydissä oli pääasiassa lapsiperheitä. En tiennyt minne juna vie, mutta mukava oli ajella. Lopulta tultiin takaisin samalle asemalle, mutta en enää löytänyt reittiä maantielle. Eräs pariskunta opasti sitten hammasratasjunalle, joka vei alas kaupungille. Tämä oli siis Budan korkein paikka, 471 metriä merenpinnasta.

Iltapäivän otinkin sitten lunkimmin. Söin taas langosta ja join kahvit Deak terillä. Sitten muistin että näin kartasta Törökkö nimisen alueen. Sinne ajelin metrolla, ratikalla ja bussilla. Kun Lieksassa on Törönkari, ajattelin ottaa kuvia Unkarin Törököstä. Mutta se oli aika ankeaa teollisuusaluetta, josta teki vain mieli pois.
Keskustassa kävin vielä syömässä gulassikeiton Magyar nimisessä ravintolassa, kun forintteja oli taskussa. Nostin minä niitä aamulla sentään 5000 eli 15 euroa.

Metro ja bussi veivät siis takaisin lentokentälle. Siellä ovella vielä tuli vastaan yksi silmälasipäinen nuorimies, joka keräsi rahaa "köyhille opiskelijoille". Sanoin että ei ole, mutta kun kolikotkin kelpasivat, annoin ne lopulta taskun pohjalta. Hän sanoi haluavansa antaa pienen lahjan ja alkoikin esitellä kirjaa, jossa kuulemma kerrotaan miten tullaan onnelliseksi. Vastasin, että minähän olen jo onnellinen. Kirjan kannesta jo tunnistin että tämä on näitä Hare Krishnoja. Kun pääsin sisälle, heitin kyllä kirjan roskiin, koska en minä joutavanpäiväistä paperia viitsi koneeseenkaan kantaa. Sain myös tarran jossa on aurinko ja lukee "Be Happy". Sen säästin, taidan laittaa Fannyn Pubin oveen.

Koneeseen noustessa oli varmaan vielä 25 astetta, mutta Helsingissä kerrottiin olevan enää neljä. Puin siis collegepaidan ja aloin valmistautua kotimaan kevääseen. Tulomatkalla Lieksaan piti vielä vaihtaa junassa takaisin talvikenkiin. Täällä oli satanut edellisenä iltana ja yönä kymmenen senttiä lunta.

Tässä siis viimeisen päivän kuvat. Klikkaamalla näet ne täysikokoisina. Huomenna kirjoitan vielä vähän unkarilaisista, unkarin kielestä ja annan vinkkejä toisille satunnaisille matkailijoille.

Ilmeisesti keltavuokkoja Budan metsissä.

Valkoisia kukkia sairaalan alueella.

Puut kukkivat sairaalan portilla.

Liekö murattia tämä kiipeilijäkasvi.

Jeesus ristillä täälläkin.

Joku munkki tai pyhimys.

Puut ja pensaat kevään väreissä.

Asunnottoman koti metsän laidassa.

Lasten rautatien juna on lähdössä.

Rahastaja otti 450 forinttia.

Juna kiipeilee vuoren rinteillä.

Pääteasema.

Hammasratasjuna Széchenyi-hegyllä.

Arpád kadulla on paikoitellen kuusi kaistaa yhteen suuntaan.

Deak terin terassi päivänvalossa.

Budapestin synagooga.

Mukava näkymä keskustasta.

Skanzenin ulkoilmamuseo

Tästä ulkoilmamuseosta olin lukenut matkaoppaasta, mutta eihän se missään kylänraitin varrella ollut. Bussilla köröteltiin pitkän matkaa ennenkuin keskellä peltoja näkyi vaaleankeltainen kivitalo, jossa kyltti "Skanzen". Minkäänlaisia opasteita tieltä tai kaupungista sinne ei ollut, ehkä siksi että koko paikka oli vasta puolivalmis. Isoja parkkialueita sinne kyllä asvaltoitiin, joten parin vuoden päästä sekin täyttynee turisteista.

Nyt oli hiljaista ja melkein kaikki kävijät olivat unkarilaisia. Kun kävelin sisääntulohallin läpi, edessä oli pikkuinen junanvaunu, joka oli jo melkein täynnä. Pihalla oli konduktööriksi ja kuljettajaksi puetut miehet koppalakkeineen. Kun kysyin, oliko se ilmainen, free, niin nyökättiin että siitä vain vaunuun. Mutta niin vain konnari tuli vatimaan 500 forinttia matkasta. Ja se matka oli ehkä vajaa kilometri. Vaunu oli oikeasti vanha ja lapsillehan se oli hauskaa, mutta rahastusta kaikkityynni.

Kun pääsin junasta pois, alkoi kuulua kaikenlaisia maatilan ääniä: kukkokiekuuta ja määmäätä ja ihahaata. Museoon oli rakennettu kokonainen entisajan maatilan pihapiiri, josta niitä ääniä lähti, siis oikeista eläimistä. Seuraavana silmiin sattui tuulimylly, joka oli vähän eri mallia kuin Pielisen museossa. Ja sitten alkoi tulla niitä taloja ja latoja ja karjasuojia ja mehiläispesiäkin. Talot olivat uusia, mutta rakennettu jonkin perinteisen tyylin mukaan. Esineet ja kalusteet olivat oikeata museotavaraa, joissakin rakennuksissa oli emäntäkin puettuna perinneasuun. Rakennelmia oli satoja ja ne oli jaoteltu eri maakuntien mukaan. Kaikki oli kuin yhtä tosi suurta kylää, jossa jokainen tie vie erilaiselle alueelle. Olipa kylään pystytetty pieni kappelikin ja leikkihautausmaa.

Kyllä ne on eläneet aika erilaisissa huuholleissa kuin lieksalaiset. Talojen seinät oli kalkittu vaaleaksi ja joissakin katto oli oljista. Lattia usein kiveä tai pelkkää maata. Yleensä ovesta sisään mentäessä oli edessä tulisija ja keittiö. Sen kahta puolta olivat huoneet. Talon ylpeydenaihe näytti olevan lautaskokoelma, joka oli sijoitettu keittiön seinälle tai senkin telineisiin. Pöydät olivat pieniä ja tuolit kapeita ja korkeita.

Ulkorakennuksien katto oli yleensä olkea. Ladon seinät oli punottu ilmeisesti pajun tapaisesta puusta ja raot tilkitty savella. Mehiläispesät oli savesta rakennettuja kekoja. Kyllä oli ihmeitä maalaispojankin silmille.

Monta tuntia siellä meni ja lopulta sai maistaa taivaan mannaakin eli vettä. Tosin hyvin pieni ukkoskuuro se oli eikä mitään helpottanut. Junalla siis takaisin Budapestiin ja iltakahville Deak Terille. Hostellissa olikin jo niin uupunut olo, että pakko oli painua suoraan punkkaan.

Kuvasaalista kertyi niin paljon, että laitan niitä tähän pikkukuvina ilman selityksiä. Klikkaamalla saa kuvan taas 1024 x 768 pikselin kokoiseksi. Huomenna vielä viimeisen päivän tarinat ja kuvat: kävelyä Budan metsissä, ajelua kapearaiteisella junalla ja paluu kotimaan kamaralle.