Nyt oli hiljaista ja melkein kaikki kävijät olivat unkarilaisia. Kun kävelin sisääntulohallin läpi, edessä oli pikkuinen junanvaunu, joka oli jo melkein täynnä. Pihalla oli konduktööriksi ja kuljettajaksi puetut miehet koppalakkeineen. Kun kysyin, oliko se ilmainen, free, niin nyökättiin että siitä vain vaunuun. Mutta niin vain konnari tuli vatimaan 500 forinttia matkasta. Ja se matka oli ehkä vajaa kilometri. Vaunu oli oikeasti vanha ja lapsillehan se oli hauskaa, mutta rahastusta kaikkityynni.
Kun pääsin junasta pois, alkoi kuulua kaikenlaisia maatilan ääniä: kukkokiekuuta ja määmäätä ja ihahaata. Museoon oli rakennettu kokonainen entisajan maatilan pihapiiri, josta niitä ääniä lähti, siis oikeista eläimistä. Seuraavana silmiin sattui tuulimylly, joka oli vähän eri mallia kuin Pielisen museossa. Ja sitten alkoi tulla niitä taloja ja latoja ja karjasuojia ja mehiläispesiäkin. Talot olivat uusia, mutta rakennettu jonkin perinteisen tyylin mukaan. Esineet ja kalusteet olivat oikeata museotavaraa, joissakin rakennuksissa oli emäntäkin puettuna perinneasuun. Rakennelmia oli satoja ja ne oli jaoteltu eri maakuntien mukaan. Kaikki oli kuin yhtä tosi suurta kylää, jossa jokainen tie vie erilaiselle alueelle. Olipa kylään pystytetty pieni kappelikin ja leikkihautausmaa.
Kyllä ne on eläneet aika erilaisissa huuholleissa kuin lieksalaiset. Talojen seinät oli kalkittu vaaleaksi ja joissakin katto oli oljista. Lattia usein kiveä tai pelkkää maata. Yleensä ovesta sisään mentäessä oli edessä tulisija ja keittiö. Sen kahta puolta olivat huoneet. Talon ylpeydenaihe näytti olevan lautaskokoelma, joka oli sijoitettu keittiön seinälle tai senkin telineisiin. Pöydät olivat pieniä ja tuolit kapeita ja korkeita.
Ulkorakennuksien katto oli yleensä olkea. Ladon seinät oli punottu ilmeisesti pajun tapaisesta puusta ja raot tilkitty savella. Mehiläispesät oli savesta rakennettuja kekoja. Kyllä oli ihmeitä maalaispojankin silmille.
Monta tuntia siellä meni ja lopulta sai maistaa taivaan mannaakin eli vettä. Tosin hyvin pieni ukkoskuuro se oli eikä mitään helpottanut. Junalla siis takaisin Budapestiin ja iltakahville Deak Terille. Hostellissa olikin jo niin uupunut olo, että pakko oli painua suoraan punkkaan.
Kuvasaalista kertyi niin paljon, että laitan niitä tähän pikkukuvina ilman selityksiä. Klikkaamalla saa kuvan taas 1024 x 768 pikselin kokoiseksi. Huomenna vielä viimeisen päivän tarinat ja kuvat: kävelyä Budan metsissä, ajelua kapearaiteisella junalla ja paluu kotimaan kamaralle.
