sunnuntai 12. huhtikuuta 2009

Budan metsissä ja Pestin kaduilla

Viimeinen aamu Budapestissa. Suihkuun, kamat kassiin ja kaupungille. Kassi sai onneksi jäädä hostellin respaan päiväksi, huoneen luovutushan oli klo 10 mennessä. No seitsemältä jo lähdin aamukahville Kálvin terin metroasemalle. Batthanyi terillä kyselin busseja Budan vuorille, mutta kukaan ei osannut auttaa. Ne ei ilmeisesti ymmärtäneet, mitä kukkuloita tarkoitin, vaan yrittivät opastaa sinne Géllert-vuorelle, jossa jo kävin. Lopulta hyppäsin bussiin 22 ja pian se alkoikin kiivetä ylöspäin, suunta oli siis oikea. Bussi vei Budakeresz nimiseen kaupunginosaan, josta löysin Vadaszpark nimisen alueen. Se ei ollutkaan vesipuisto kuten nimestä päättelin, vaan tosi iso metsäalue polkuineen. Ennen sitä oli jokin Sanatorium, luulin sitä kylpyläksi, mutta saattoi se olla jokin muukin, kun ambulanssi ajoi pihaan. Keuhkotautisairaalaa rakennus muistutti.

Budan metsiin siis samoilin ja kukkia katselin. Kärpäset ja kimalaiset jo pörräsi eikä tungosta poluilla ollut. Ehkä koko tunnin retkellä tuli vastaan vain yksi lenkkeilijä ja yksi koiran ulkoiluttaja. Liikenteen melukin oli jäänyt taakse. Tuolla metsäpolulla opin muuten uuden tavan: Unkarissa täysin vieraatkin tervehtivät toisiaan kun sattuvat polulla vastakkain. Kaupungissa se ei sentään ole tapana.

Seuraavaksi kävelin rinnettä vähän alaspäin ja löysin toisen alueen, jota portilla luulin joksikin virkistäytymispaikaksi. Mutta vähän ajan päästä tuli eteen kylttejä: kardiologia, radiologia ja mitä lie logioita ollutkaan. Sairaalahan se oli. Takaisin metsäpoluille siis. Tien varresta napsin vielä yhden kuvan ristiinnaulitun puupatsaasta, olihan pitkäperjantai. Näitä patsaita oli teiden varsilla ihmeen vähän.

Kun laskeuduin kukkulalta, tuli vastaan paikallinen koija, kuten näitä asumuksia Helsingissä kutsutaan. Eli asunnottoman rakennelma ja nyssäkät metsän laidassa. Ja niitä vartioimassa oli iso koira! Tuo koira on muutenkin aika yleinen asunnottomien keskuudessa. Kerran illalla näin yhden miehen nyssäköineen ja koirineen viltin päällä ihan Budan keskustassa, kadun laidassa. Se edellinen kuvaamani nukkuja oli eri tapaus. Aamuisin nämä asunnottomat koisaavat kaikessa rauhassa puistojen penkeillä, patsaiden juurilla ja metroasemien kupeilla. Eivät he ketään häiritse eikä kukaan heitä.

Sitten kuulinkin junan lähtökuulutuksen. Luulin että ollaan Budakereszin asemalla ja panin juoksuksi, että ehdin junaan. Kun pääsin laiturille, meinasi jäädä suu auki. Katsoin aluksi että miten tästä vaunusta on rikottu kaikki ikkunat ja ihmiset on silti sisällä. Ja konduktöörinä oli keskenkasvuinen poika! Kun nousin junaan, tajusin että se oli kapearaiteinen rautatie, jossa oli siis ikkunattomat vaunut. Asemapäällikkönä ja junanlähettäjänäkin oli pikkupojat. Matkaoppaan mukaan tämä on lasten rautatie, jota siis koululaiset hoitavat. Ja kyydissä oli pääasiassa lapsiperheitä. En tiennyt minne juna vie, mutta mukava oli ajella. Lopulta tultiin takaisin samalle asemalle, mutta en enää löytänyt reittiä maantielle. Eräs pariskunta opasti sitten hammasratasjunalle, joka vei alas kaupungille. Tämä oli siis Budan korkein paikka, 471 metriä merenpinnasta.

Iltapäivän otinkin sitten lunkimmin. Söin taas langosta ja join kahvit Deak terillä. Sitten muistin että näin kartasta Törökkö nimisen alueen. Sinne ajelin metrolla, ratikalla ja bussilla. Kun Lieksassa on Törönkari, ajattelin ottaa kuvia Unkarin Törököstä. Mutta se oli aika ankeaa teollisuusaluetta, josta teki vain mieli pois.
Keskustassa kävin vielä syömässä gulassikeiton Magyar nimisessä ravintolassa, kun forintteja oli taskussa. Nostin minä niitä aamulla sentään 5000 eli 15 euroa.

Metro ja bussi veivät siis takaisin lentokentälle. Siellä ovella vielä tuli vastaan yksi silmälasipäinen nuorimies, joka keräsi rahaa "köyhille opiskelijoille". Sanoin että ei ole, mutta kun kolikotkin kelpasivat, annoin ne lopulta taskun pohjalta. Hän sanoi haluavansa antaa pienen lahjan ja alkoikin esitellä kirjaa, jossa kuulemma kerrotaan miten tullaan onnelliseksi. Vastasin, että minähän olen jo onnellinen. Kirjan kannesta jo tunnistin että tämä on näitä Hare Krishnoja. Kun pääsin sisälle, heitin kyllä kirjan roskiin, koska en minä joutavanpäiväistä paperia viitsi koneeseenkaan kantaa. Sain myös tarran jossa on aurinko ja lukee "Be Happy". Sen säästin, taidan laittaa Fannyn Pubin oveen.

Koneeseen noustessa oli varmaan vielä 25 astetta, mutta Helsingissä kerrottiin olevan enää neljä. Puin siis collegepaidan ja aloin valmistautua kotimaan kevääseen. Tulomatkalla Lieksaan piti vielä vaihtaa junassa takaisin talvikenkiin. Täällä oli satanut edellisenä iltana ja yönä kymmenen senttiä lunta.

Tässä siis viimeisen päivän kuvat. Klikkaamalla näet ne täysikokoisina. Huomenna kirjoitan vielä vähän unkarilaisista, unkarin kielestä ja annan vinkkejä toisille satunnaisille matkailijoille.

Ilmeisesti keltavuokkoja Budan metsissä.

Valkoisia kukkia sairaalan alueella.

Puut kukkivat sairaalan portilla.

Liekö murattia tämä kiipeilijäkasvi.

Jeesus ristillä täälläkin.

Joku munkki tai pyhimys.

Puut ja pensaat kevään väreissä.

Asunnottoman koti metsän laidassa.

Lasten rautatien juna on lähdössä.

Rahastaja otti 450 forinttia.

Juna kiipeilee vuoren rinteillä.

Pääteasema.

Hammasratasjuna Széchenyi-hegyllä.

Arpád kadulla on paikoitellen kuusi kaistaa yhteen suuntaan.

Deak terin terassi päivänvalossa.

Budapestin synagooga.

Mukava näkymä keskustasta.